Sydämen kohtaa puristaa ja kouristaa.
Tuntuu, ettei mikään pysy sisällä.
Kyynelkanavat työntävät kaiken ulos sisältään.
Pitää koittaa hengittää tasaisesti ja rauhassa.
Niin toisinaan hieman helpottaa.
Mutta vain alkaakseen taas pian uudelleen.
Pahimmillaan se on kun yrittää saada unta.
Kun kaikki päivän kiireet on poissa mielestä.
Kun on aika omille ajatuksille, aika hengähtää.
Silloin se taas tulee.
Ja kaataa sänkyyn.
Sitä voi hillitä rakkaudella ja yhdessä ololla.
Mutta ilman lääkintää, se taas palaa.
Sellaista vain mietin...
Kun tyynylläni ja peitollanikin tuntuu vielä lämmin ja ihana rakkaimman tuoksu, joka vie ajatukset menneeseen ja tulevaan. Tuntuu toisen ihmisen tuoksu, mutta kun avaa taas silmät, saa huomata, että se olikin vain kissa, joka tuli viereen katsomaan, että mikä on...
