Oppia ikä kaikki (leffat kaikki?)

Toissa viikonloppuna, kun pikkuveljeni oli luonani käymässä kylässä, kävimme läpi viiden leffan maratonin sen parin vuorokauden sisällä ja huomasin, että minulle jäi viikonlopusta hyvin paljon muutakin käteen kuin vain flunssa, jonka sain veljeltäni, tummat silmänaluset valvotuista illoista (kiitos VR! Pendolino kun petti, niin tiistaiaamuna oli edessä herätys 5 aikaan :) Onneksi niillä Vantaalla oli hiihtoloma nyt...) ja sijauspatja, jonka äiti oli laittanut matkaan(?!?)... Nimittäin jokaisesta elokuvasta jäi jotain, mistä tunsin oppivani jotain itsestäni, maailmasta tai jollain tapaa niiden kahden keskinäisestä suhteesta.

Ensimmäinen elokuva, jonka katsoimme oli Tallipihan bilehileet. Tallipihan bilehileet me kävimme katsomassa Fantasiassa, kun minulla sattui olemaan pari leffalippua (Kiitos KSOP), jotka muuten olisivat menneet pian vanhoiksi... Eikä parempaakaan tuntunut olevan tarjolla.. Oikeastaan leffa oli ihan iloinen yllätys: Mennessä Markus oli ollut vähän myrtsinä, mutta elokuvan loppupuolella hän nauroi jo ihan iloisesti :) Tallipihan bilehileissä juoni meni vähän samaan tapaan kuin niin monissa kasari-ysäri-teinileffoissa, mutta tarina oli vain siirretty animaatioksi maatilan eläinten maailmaan. Päähenkilönä on Onni- sonninnulikka, joka on tilan pahimpia bilettäjiä ja jonka pitäisi valmistautua ottamaan paikkansa tilan johtohenkilönä. Onnia ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan muu kuin juhliminen ja maidon kittaaminen... Kunnes tapahtuu jotakin, mikä saa asiat kääntymään päälaelleen... Tapansa parantantanut Onni pääsee elokuvan lopulla todella näyttämään kyntensä, kun kojootit varastavat tilan pikkulemmikin ja Onnin hyvän ystävän. Skenenä toimii vanha öinen romumonttu, Onni tappelee noin 7-8 kojoottia vastaan, meinaa olla jäämässä alakynteen, kun muut tilan eläimet nousevat romujen takaa romukasojen huipulle ja stereot pamauttavat täysillä soittamaan "Uskon oikeudenmukaisuuteen... " Juuri sillä hetkellä tunsin, kuinka sydämeni pyrki laajenemaan ainakin Jyväskeskuksen kokoiseksi onnesta ja varmaan olisi hymyniki levinnyt päätä leveämmäksi, jos se vain suinkin olisi ollut mahdollista. Muutaman muunki mielenkiintoisen seikan bongasin leffasta: Tilalla hengasi joku eläin (en tiedä mikä se oli: pieni, ei mikään tavaanomainen maatilaneläin..), joka kuuli ensimmäistä kertaa sanan "vegaani" ja halusi tietää, mitä se tarkoittaa. Eläimet kiittelivät luojaansa, että isänsä on vegaani ja pikkueläimen järkytys oli suuri, kun tajusi, ettei voisi olla vegaani, sillä pitää aivan liikaa kananlihasta.

Toisen leffan katsoimme sitten sunnuntain vastaisena yönä. Kolmituntinen retki Gulliverin Matkat- leffan saattelemana sai todella pohtimaan monia asioita eri näkökulmasta. Olin nähnyt elokuvan jo aiemmin, mutta silti moni asia yllätti uudelleen. Jonathan Swiftin alkuperäistä teosta onkin kyllä pidetty yhteiskunnallisena satiirina, jonka tarkoituksena on ollut herättää ihmisiä ajattelemaan. Useimmat ihmiset varmasti tuntevat lilliputtien kylän, missä Gulliver meinattiin ottaa hengiltä ja jättilästen valtakunnan, missä Gulliverin kuvauksia ajan Englantilaisesta yhteiskunnasta paheksuttiin. Gulliver puhui vain todenmukaisesti siitä, kuinka yleensä typerimmät ja juopoimmat pääsevät valtaan ja, kuinka sotiin ei todellisuudessa ole muuta syytä kuin ahneus ja vallanhimo. Voi vain kuvitella, miltä jutut mahtoivat kuulostaa kansasta, joka ei ole koskaan sotinut ja jossa kaikki jäsenet ovat samanarvoisia. Enemmänkin huomiota kiinnitti Laputan leijuva saari, jolla arvostettiin vain älykkyyttä, eikä tunteita tai viisautta ollenkaan. Ironisesti saaren viisain ja järkevin oli loppujen lopuksi juuri se, jota pidettiin koko saaren vähiten älykkäänä... Eihän hän tiennyt mitään kuunpilkuista tai osannut laskea planeettojen liikkeitä, vaikka hän loppujen lopuksi olikin juuri se henkilö, joka pelasti saaren. Tosin siitäkin meni kunnia jollekin toiselle henkilölle. Jossakin paikassa Gulliverille tarjottiin lähteen vettä juomaalla mahdollisuus ikuiseen elämään, Gulliver kuitenkin huomasi näiden, jo lähteestä juoneiden olevan sairaita ja lähes kaikkien sokeita. Hän kieltäytyi juomasta tällä perusteella ja hänen lähtiessään huoneesta nämä sairaat "ihmiset" huojuivat paikoillaan ja toistivat "but we never die..", joka todella jäi joksikin aikaa soimaan karmivasti päähän. Vielä eräs seikka, joka minut pisti todella miettimään oli Gulliverin majailu houyhnhnmien luona (hevosia muistuttavia eläimiä, nimi oli pakko tarkistaa leffasta :) ). Houyhnhnmit olivat viisaita, sivistyneitä ja korkeasti yhteisöllisiä eläimiä, jotka elivät samassa metsässä yahooiden kanssa. Yahoot olivat ulkoisesti ihmistä muistuttavia eläimiä, jotka söivät lihan raakana, tappelivat ja söivät käyneitä marjoja ja sitten taas tappelivat. Kun Gulliver keskusteli johtajahouyhnhnm:n kanssa, vaikutti siltä, että hänellä oli yhä enemmän työtä todistaa, että ihminen on enemmän houyhnhnmien kuin yahooiden kaltainen. Edelleen sodille, nälälle, sairauksille ja muille lähinnä ihmisyhteiskunnalle ominaisille piirteille oli vaikea löytää selitystä oikean sivistyksen piiristä. Lopulta Gulliver karkoitettiin houyhnhnmien luota liian yahoomaisuutensa takia. Ennen kuin Gulliver kokonaan poistui saarelta johtajahouyhnhnm kävi kuitenkin sanomassa hänelle: "You're more houyhnhnm than yahoo" ja hyvästeli tämän lähtiessä. Sitä ajattelee olevansa enemmän houyhnhnm, mutta mietin, että kuinka moni voi puhtaasti sanoa olevansa lähempänä puhdasta ja hyvää houyhnhnmiä kuin halujensa ohjaamaa ja omaa parastaan ajavaa yahoota...

Lauantai-illalle mahtui vielä toinenkin elokuva, joka tosin venähti kunnolla sunnuntain puolelle: Aristokatit loppuivat vasta siinä 4-5 aikaan aamuyöstä, mutta kyllä sen jälkeen nukahtikin helposti :) Aristokateissa on hienosti viety Kaunottaressa ja Kulkurissa koiramaailmaan sijoittuva arvot ja luokat ylittävä rakkaustarina kissojen maailmaan. Aristokateista paistoi kulkukissojen ja hienojen rotuyksilöiden välinen vilpitön ja pyyteetön ystävyys. Herttuattaren ja Thomas O'Malleyn välille syttyvä rakkaus oli kaunista. Elokuva herätti mieleeni vain yhden ainoan kysymyksen: Miksi kaikissa elokuvissa ylhäistönainen rakastuu kulkurimieheen? Miksi missää elokuvassa ei voisi olla aatelismiestä joka rakastuu rääsyläisnaiseen? Eikö naisen ole soveliasta valita itse kulkuriutta? (vrt. Kaunotar ja Kulkuri, Aladdin, Pocahontas, ...) Ihan miten vaan, Disneyn piirretyissä vaan on sitä jotakin :)

Sunnuntai-iltana jatkettiin vähän "aikuisemmalla" linjalla ja Mona Lisa Smilella. Ei ehkä ollut kovin maailmoja räjäyttävä kokemus edellisten jälkeen, mutta ajatustyötä tapahtui silti myös tämänkin leffan aikana. Lyhyesti elokuva kertoo tyttökoulusta, josta valmistuu fiksuja naisia loistavin arvosanoin diplomaattien ja liikemiesten vaimoiksi ja lasten äidiksi. Koulu saa uudistusmielisen taidehistorian opettajan, joka aikoo opettaa tytöt myös ajattelemaan, mitä he itse haluavat. Elokuvassa kuitenkin syntyy ristiriita, kun eräs oppilaista todella haluaa jättää lakiopinnot ja perustaa perheen, omasta tahdostaan. 1950-luvulla ei pidetty sopivana, että nainen halusi perheen sijasta valita uran. Voiko nykyään fiksu nainen valita vain perheen perustamisen ilman uraa? Ilman, että ajatellaan "ehkä hän ei ollut tarpeeksi fiksu/ei pystynyt siihen/..."?

Toinen sunnuntai-illan leffoista oli Dina, jonka veljeni halusi varoistuksistani huolimatta nähdä. Hänelle leffa opetti luultavasti paljon enemmän kuin minulle. Vaikka olin nähnyt elokuvan jo aiemmin luulen, että kokemus oli veljelleni silti kovempi kuin minulle ensimmäisellä kerralla. Elokuva oli k-15 ja hänellä juuri ikä riitti, itse olin ollut vähän vanhempi, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Sanoin Markukselle ennen leffan katsomista, että kyllä se elokuva minulle käy, mutta, että se voi kyllä olla aika kova ja raju tai rankka. No veljeni välttämättä halusi nähdä Dinan, ehkä hän ajatteli,että on ennenkin nähnyt rajuja leffoja, eikä se takia ottanut vakavasti. Dina kertoo nuoresta naisesta, joka vahingossa aiheuttaa äitinsä kuoleman ja aina siitä lähtien elämä potkii häntä päähän milloin mistäkin suunnasta. Dinasta kasvaa villi-ihminen, jonka ainoa turvapaikka on kuolleiden seurassa. Leffan lopussa mietin, että mahtoikohan kokemus olla silti liikaa veljelleni, joka nauroi väkinäisesti leffan loputtua, vaikka oli kasvoiltaan ihan valkea. Elokuvan loppu ei ollut mitenkään hauska, joten luulen, että elokuva oli ollutkin vähän rankka. Ehkä kaikki elokuvat eivät olekaan samalla tavalla rajuja kuin terminaattorit ja muut sellaiset (joita en siis tiedä kunnolla edes esimerkeiksi...)


Kommentit, joita veljeltäni sain muutamaan otteeseen kuulla, todella ilahduttivat minua. Mitään muuta valittamisen aihetta hän ei tuntunut löytävän kuin iloiset ihmiset, joita kadulla käveli vastaan sekä palvelualttiit, mukavat ja iloiset kaupankassat. Niin no, joo, ja tietysti, kun joka paikkaan piti kävellä... Mutta tiedän, että hän muuten pitää kävelemisestä, niin en sitä ottanut niin vakavissani.. Jyväskylä tunnetaan nykyään sitten myös nimillä Hobittila ja Hippikylä :) Pakko oli lohduttaa Markusta, että "Et sää kuule Tikkurilassa edes kerkee junasta tulla ulos, kun joku mummo on jo kamppaamassa sua!"

Äänestä! Tiedä, mille äänesi annat ja, mitä siitä seuraa…

Eduskunta, hallitus, edustajisto, kehy, mamu… Siis, mitä…? Kun kyselin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistosta, sen roolista opiskelijan elämään ja sen tehtävistä, minulle selitettiin, että, kun ylioppilaskunnan hallitus on vähän sama kuin Suomen hallitus, niin edustajisto on vähän sama kuin eduskunta. Selvä, mitäs eduskunta sitten tekee? Ai, niin, tietysti: Säätää lakeja! Mitä lakeja edustajisto on meille säätänyt, toivottavasti en ole niitä tietämättömyydessäni rikkonut. Luultavasti edustajisto ja eduskunta tekevät myös jotain muutakin, toivottavasti. Kun tuo politiikan kärpänen nyt pääsi puraisemaan, niin olen yrittänyt ottaa selvää erilaisista siihen liittyvistä asioista. Ajattelin, että, jos ensin löytää jotain, mitä tahansa tietoa vaikkapa eri puolueista, niin sitten on helpompi jatkaa sen mukaan mikä eniten kiinnostaa. Mutta, mutta… Asia ei lopulta ollutkaan sitten aivan niin yksinkertainen: Mitä enemmän yritin ottaa asioista selvää, sitä vähemmän tunnuin tietävän mistään mitään. Sain huomata, että politiikka on hyvin paljon ja kaikkea muutakin kuin pelkkää puoluepolitiikkaa. Selvittelin sanakirjasta, että mitä politiikka oikeastaan tarkoittaa. Määritelmä meni jotenkin tähän tapaan: ”Politiikka on toimimista jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Toiminta muuttuu poliittiseksi, kun pitää tehdä ratkaisuja vaihtoehtojen väliltä.” Ymmärrän asian niin, että aina, kun joku yrittää vakuuttaa toisen oman mielipiteensä kannalle, kyse on jonkin asteisesta politiikasta.

Vaaleissa näkyy politiikka selvästi: kyse on selkeästi jonkin vaihtoehdon valitsemisesta muiden joukosta. Monilla ehdokkailla on omia arvoja, joita he ajavat eteenpäin. Pitää siis verrata paitsi henkilöitä, niin myös sitä, mitä arvoja he ajavat. Äänestäminen on tärkeää, koska siten voi kertoa, mitä mieltä asioista on itse ja edelleen vaikuttaa niihin. Mutta, jos tilanne todella on sellainen, että haluaisi äänestää ja vaikuttaa, mutta ei tiedä ketä äänestää, niin onko silloin sitten parempi keino vaikuttaa asioihin äänestämällä sokkona jotakuta, jolla on kivan kuuloinen nimi? Vai sitten jättää äänestämättä sillä perusteella, että ei sitten ainakaan äänestää pahasti omia arvojaan vastaan? Miten voi sitten tietää, mihin vaikuttaa ja millä tapaa, jos ei tunne esimerkiksi puolueen tarkoitusperiä. Presidentin vaalit olivat ystäväpiirissäni ensimmäiset vaalit, joissa saimme kunnolla käyttää äänioikeuttamme. Vaalien jälkeen sitten tuli puhetta, että kenelle se ääni oikein tulikaan annettua, enkä ole nyt aivan varma, kummalla oli paremmat perusteet äänestää Halosta, minulla vai ystävälläni: Ystäväni äänesti Halosta, koska hän oli käynyt vierailemassa koulussamme ja koska Halonen oli presidenttinä ennestäänkin ja minä taas sen takia, ettei Niinistöstä ainakaan tule presidenttiä, eikä niillä muilla mitään realistisia mahdollisuuksia tuntunut olevankaan.

Sanotaan, että nuoria ei kiinnosta politiikka ja mietitään, että missä ihmeessä on vikaa. Luulen, että vika löytyy ihan jostain muualta kuin nuorten kiinnostuksen puutteesta. Henkilön, joka ei tiedä politiikasta yhtään mitään, on lähestulkoon mahdotonta löytää puolueetonta ja selkeää tietoa eri puolueista ja esimerkiksi nyt ajankohtaisista eduskuntavaaliehdokkaista. Minulla on siten hyvä tilanne (ei tosin ole aina ollut) , että minulla on paljon sellaisia ihmisiä ympärillä, joilta voin ja uskallan kysyä. Vaikka välillä on tietysti vähän hankalaa, kun suurin osa näistä tuntemistani ihmisistä opiskelee valtiotieteitä, yhteiskuntatieteitä tai muuta vastaavaa ja monet asiat, joista en välttämättä ole koskaan kuullutkaan, ovat heille jokapäiväisiä ja täysin itsestään selviä. Toinen vaihtoehto on tietysti ostaa sika säkissä ja katsoa, mitä sieltä sitten paljastuu. Jos sitten sattuukin huono sika, niin seuraavalla yrittämällä jo yleensä tietää tarpeeksi onnistuakseen. Kaikilla ei kuitenkaan riitä uskallusta lähteä vain sokeasti mukaan, koska voi olla raskasta pettyä joka kerta, sillä monesti samalla vaihtuu myös ihmiset ympärillä eikä siten pääse kunnolla ystävystymään heidän kanssaan. Rohkeuden puute voi monen kohdalla johtaakin kiinnostuksen lopahtamiseen ja samalla viedä innon koko politiikkaan sekaantumisesta ja siten viedä mahdollisuuden todelliseen vaikuttamiseen.

Minulla poliittinen kiinnostus heräsi, kun yliopistoon tultuani pari ensimmäistä kuukautta harhailin ympäriinsä järjestöviidakossa. Lokakuun loppuun mennessä olin ollut ehkä noin kymmenen eri järjestön toiminnassa mukana. En koskaan ole ollut kiinnostunut politiikasta ja olin jo tuudittautunut ajatukseen ettei tarvitsisikaan. Jostain syystä opiskelijapolitiikka kuitenkin houkutti minua koko ajan enemmän ja lopulta päätin, että miksei sitä oikeastaan voisikin kokeilla: Ei se ota, jos ei se annakaan. Eipä siinä sitten muuta kun puoluetta valitsemaan: Mietin vihreitä, koska heidän ajamat arvot ymmärsin parhaiten. Jostain syystä en kuitenkaan ole koskaan osannut ottaa vihreitä vakavasti ja siksi päätin vielä jatkaa etsimistä. Kokeilin kristillisiäkin, mutta koska tunsin itseni ulkopuoliseksi jo alusta lähtien, en kauaa viihtynyt heidän kanssaan. Demareihin päädyin puhtaasti sillä perusteella, että kuvani porvareista oli luihuinen ja toi mieleeni lähinnä jonkin nilviäisen, ja tiesin demareiden olevan jollain tapaa näiden vastapuolella. Kävin yhdessä JSDN:n kokouksessa, ihan vain katsomassa, ja olin heti aivan myyty. Uskalsin mennä myös seuraavaankin kokoukseen ja vähitellen tunsin, että nyt olen löytänyt jotain, mitä olen etsinyt, ja että en tule siitä helpolla luopumaan. Aivan ensimmäisistä minuuteista lähtien tunsin olevani oikeassa paikassa. Enhän minä mitään ymmärtänyt, mutta ei se haitannut ja aina sain kysyä, jos tarvitsi. Ehkä se olikin juuri halu ymmärtää, joka sai työntämään nenän aina yhä syvemmälle, milloin kunnan asioihin, milloin korkeakoulupolitiikkaan. Aina, kun minulle tulee uusia asioita eteen herää mielenkiintoni yhä uudelleen ja jälleen löydän itseni puolueen nettisivuilta etsimästä. Nyt uskallan jo paljastaa värini, kävellä pää pystyssä työväen talon ovesta sisään ja tukea julkisesti eduskuntavaaliehdokasta, johon todella uskon. Ei politiikka ole noloa, ei tylsää eikä millään tavalla turhaa. Kun sille antaa pikkusormen, se vie mennessään koko sydämen.


...ja saman jutun löytää Pätkätyöläinen-lehden numerosta 01/07, joka ilmestyi 9.2.2007.. Siinä jutusta on vain korjattu kielivirheet poijes :)