Oppia ikä kaikki (leffat kaikki?)

Toissa viikonloppuna, kun pikkuveljeni oli luonani käymässä kylässä, kävimme läpi viiden leffan maratonin sen parin vuorokauden sisällä ja huomasin, että minulle jäi viikonlopusta hyvin paljon muutakin käteen kuin vain flunssa, jonka sain veljeltäni, tummat silmänaluset valvotuista illoista (kiitos VR! Pendolino kun petti, niin tiistaiaamuna oli edessä herätys 5 aikaan :) Onneksi niillä Vantaalla oli hiihtoloma nyt...) ja sijauspatja, jonka äiti oli laittanut matkaan(?!?)... Nimittäin jokaisesta elokuvasta jäi jotain, mistä tunsin oppivani jotain itsestäni, maailmasta tai jollain tapaa niiden kahden keskinäisestä suhteesta.

Ensimmäinen elokuva, jonka katsoimme oli Tallipihan bilehileet. Tallipihan bilehileet me kävimme katsomassa Fantasiassa, kun minulla sattui olemaan pari leffalippua (Kiitos KSOP), jotka muuten olisivat menneet pian vanhoiksi... Eikä parempaakaan tuntunut olevan tarjolla.. Oikeastaan leffa oli ihan iloinen yllätys: Mennessä Markus oli ollut vähän myrtsinä, mutta elokuvan loppupuolella hän nauroi jo ihan iloisesti :) Tallipihan bilehileissä juoni meni vähän samaan tapaan kuin niin monissa kasari-ysäri-teinileffoissa, mutta tarina oli vain siirretty animaatioksi maatilan eläinten maailmaan. Päähenkilönä on Onni- sonninnulikka, joka on tilan pahimpia bilettäjiä ja jonka pitäisi valmistautua ottamaan paikkansa tilan johtohenkilönä. Onnia ei kuitenkaan tunnu kiinnostavan muu kuin juhliminen ja maidon kittaaminen... Kunnes tapahtuu jotakin, mikä saa asiat kääntymään päälaelleen... Tapansa parantantanut Onni pääsee elokuvan lopulla todella näyttämään kyntensä, kun kojootit varastavat tilan pikkulemmikin ja Onnin hyvän ystävän. Skenenä toimii vanha öinen romumonttu, Onni tappelee noin 7-8 kojoottia vastaan, meinaa olla jäämässä alakynteen, kun muut tilan eläimet nousevat romujen takaa romukasojen huipulle ja stereot pamauttavat täysillä soittamaan "Uskon oikeudenmukaisuuteen... " Juuri sillä hetkellä tunsin, kuinka sydämeni pyrki laajenemaan ainakin Jyväskeskuksen kokoiseksi onnesta ja varmaan olisi hymyniki levinnyt päätä leveämmäksi, jos se vain suinkin olisi ollut mahdollista. Muutaman muunki mielenkiintoisen seikan bongasin leffasta: Tilalla hengasi joku eläin (en tiedä mikä se oli: pieni, ei mikään tavaanomainen maatilaneläin..), joka kuuli ensimmäistä kertaa sanan "vegaani" ja halusi tietää, mitä se tarkoittaa. Eläimet kiittelivät luojaansa, että isänsä on vegaani ja pikkueläimen järkytys oli suuri, kun tajusi, ettei voisi olla vegaani, sillä pitää aivan liikaa kananlihasta.

Toisen leffan katsoimme sitten sunnuntain vastaisena yönä. Kolmituntinen retki Gulliverin Matkat- leffan saattelemana sai todella pohtimaan monia asioita eri näkökulmasta. Olin nähnyt elokuvan jo aiemmin, mutta silti moni asia yllätti uudelleen. Jonathan Swiftin alkuperäistä teosta onkin kyllä pidetty yhteiskunnallisena satiirina, jonka tarkoituksena on ollut herättää ihmisiä ajattelemaan. Useimmat ihmiset varmasti tuntevat lilliputtien kylän, missä Gulliver meinattiin ottaa hengiltä ja jättilästen valtakunnan, missä Gulliverin kuvauksia ajan Englantilaisesta yhteiskunnasta paheksuttiin. Gulliver puhui vain todenmukaisesti siitä, kuinka yleensä typerimmät ja juopoimmat pääsevät valtaan ja, kuinka sotiin ei todellisuudessa ole muuta syytä kuin ahneus ja vallanhimo. Voi vain kuvitella, miltä jutut mahtoivat kuulostaa kansasta, joka ei ole koskaan sotinut ja jossa kaikki jäsenet ovat samanarvoisia. Enemmänkin huomiota kiinnitti Laputan leijuva saari, jolla arvostettiin vain älykkyyttä, eikä tunteita tai viisautta ollenkaan. Ironisesti saaren viisain ja järkevin oli loppujen lopuksi juuri se, jota pidettiin koko saaren vähiten älykkäänä... Eihän hän tiennyt mitään kuunpilkuista tai osannut laskea planeettojen liikkeitä, vaikka hän loppujen lopuksi olikin juuri se henkilö, joka pelasti saaren. Tosin siitäkin meni kunnia jollekin toiselle henkilölle. Jossakin paikassa Gulliverille tarjottiin lähteen vettä juomaalla mahdollisuus ikuiseen elämään, Gulliver kuitenkin huomasi näiden, jo lähteestä juoneiden olevan sairaita ja lähes kaikkien sokeita. Hän kieltäytyi juomasta tällä perusteella ja hänen lähtiessään huoneesta nämä sairaat "ihmiset" huojuivat paikoillaan ja toistivat "but we never die..", joka todella jäi joksikin aikaa soimaan karmivasti päähän. Vielä eräs seikka, joka minut pisti todella miettimään oli Gulliverin majailu houyhnhnmien luona (hevosia muistuttavia eläimiä, nimi oli pakko tarkistaa leffasta :) ). Houyhnhnmit olivat viisaita, sivistyneitä ja korkeasti yhteisöllisiä eläimiä, jotka elivät samassa metsässä yahooiden kanssa. Yahoot olivat ulkoisesti ihmistä muistuttavia eläimiä, jotka söivät lihan raakana, tappelivat ja söivät käyneitä marjoja ja sitten taas tappelivat. Kun Gulliver keskusteli johtajahouyhnhnm:n kanssa, vaikutti siltä, että hänellä oli yhä enemmän työtä todistaa, että ihminen on enemmän houyhnhnmien kuin yahooiden kaltainen. Edelleen sodille, nälälle, sairauksille ja muille lähinnä ihmisyhteiskunnalle ominaisille piirteille oli vaikea löytää selitystä oikean sivistyksen piiristä. Lopulta Gulliver karkoitettiin houyhnhnmien luota liian yahoomaisuutensa takia. Ennen kuin Gulliver kokonaan poistui saarelta johtajahouyhnhnm kävi kuitenkin sanomassa hänelle: "You're more houyhnhnm than yahoo" ja hyvästeli tämän lähtiessä. Sitä ajattelee olevansa enemmän houyhnhnm, mutta mietin, että kuinka moni voi puhtaasti sanoa olevansa lähempänä puhdasta ja hyvää houyhnhnmiä kuin halujensa ohjaamaa ja omaa parastaan ajavaa yahoota...

Lauantai-illalle mahtui vielä toinenkin elokuva, joka tosin venähti kunnolla sunnuntain puolelle: Aristokatit loppuivat vasta siinä 4-5 aikaan aamuyöstä, mutta kyllä sen jälkeen nukahtikin helposti :) Aristokateissa on hienosti viety Kaunottaressa ja Kulkurissa koiramaailmaan sijoittuva arvot ja luokat ylittävä rakkaustarina kissojen maailmaan. Aristokateista paistoi kulkukissojen ja hienojen rotuyksilöiden välinen vilpitön ja pyyteetön ystävyys. Herttuattaren ja Thomas O'Malleyn välille syttyvä rakkaus oli kaunista. Elokuva herätti mieleeni vain yhden ainoan kysymyksen: Miksi kaikissa elokuvissa ylhäistönainen rakastuu kulkurimieheen? Miksi missää elokuvassa ei voisi olla aatelismiestä joka rakastuu rääsyläisnaiseen? Eikö naisen ole soveliasta valita itse kulkuriutta? (vrt. Kaunotar ja Kulkuri, Aladdin, Pocahontas, ...) Ihan miten vaan, Disneyn piirretyissä vaan on sitä jotakin :)

Sunnuntai-iltana jatkettiin vähän "aikuisemmalla" linjalla ja Mona Lisa Smilella. Ei ehkä ollut kovin maailmoja räjäyttävä kokemus edellisten jälkeen, mutta ajatustyötä tapahtui silti myös tämänkin leffan aikana. Lyhyesti elokuva kertoo tyttökoulusta, josta valmistuu fiksuja naisia loistavin arvosanoin diplomaattien ja liikemiesten vaimoiksi ja lasten äidiksi. Koulu saa uudistusmielisen taidehistorian opettajan, joka aikoo opettaa tytöt myös ajattelemaan, mitä he itse haluavat. Elokuvassa kuitenkin syntyy ristiriita, kun eräs oppilaista todella haluaa jättää lakiopinnot ja perustaa perheen, omasta tahdostaan. 1950-luvulla ei pidetty sopivana, että nainen halusi perheen sijasta valita uran. Voiko nykyään fiksu nainen valita vain perheen perustamisen ilman uraa? Ilman, että ajatellaan "ehkä hän ei ollut tarpeeksi fiksu/ei pystynyt siihen/..."?

Toinen sunnuntai-illan leffoista oli Dina, jonka veljeni halusi varoistuksistani huolimatta nähdä. Hänelle leffa opetti luultavasti paljon enemmän kuin minulle. Vaikka olin nähnyt elokuvan jo aiemmin luulen, että kokemus oli veljelleni silti kovempi kuin minulle ensimmäisellä kerralla. Elokuva oli k-15 ja hänellä juuri ikä riitti, itse olin ollut vähän vanhempi, kun näin elokuvan ensimmäisen kerran. Sanoin Markukselle ennen leffan katsomista, että kyllä se elokuva minulle käy, mutta, että se voi kyllä olla aika kova ja raju tai rankka. No veljeni välttämättä halusi nähdä Dinan, ehkä hän ajatteli,että on ennenkin nähnyt rajuja leffoja, eikä se takia ottanut vakavasti. Dina kertoo nuoresta naisesta, joka vahingossa aiheuttaa äitinsä kuoleman ja aina siitä lähtien elämä potkii häntä päähän milloin mistäkin suunnasta. Dinasta kasvaa villi-ihminen, jonka ainoa turvapaikka on kuolleiden seurassa. Leffan lopussa mietin, että mahtoikohan kokemus olla silti liikaa veljelleni, joka nauroi väkinäisesti leffan loputtua, vaikka oli kasvoiltaan ihan valkea. Elokuvan loppu ei ollut mitenkään hauska, joten luulen, että elokuva oli ollutkin vähän rankka. Ehkä kaikki elokuvat eivät olekaan samalla tavalla rajuja kuin terminaattorit ja muut sellaiset (joita en siis tiedä kunnolla edes esimerkeiksi...)


Kommentit, joita veljeltäni sain muutamaan otteeseen kuulla, todella ilahduttivat minua. Mitään muuta valittamisen aihetta hän ei tuntunut löytävän kuin iloiset ihmiset, joita kadulla käveli vastaan sekä palvelualttiit, mukavat ja iloiset kaupankassat. Niin no, joo, ja tietysti, kun joka paikkaan piti kävellä... Mutta tiedän, että hän muuten pitää kävelemisestä, niin en sitä ottanut niin vakavissani.. Jyväskylä tunnetaan nykyään sitten myös nimillä Hobittila ja Hippikylä :) Pakko oli lohduttaa Markusta, että "Et sää kuule Tikkurilassa edes kerkee junasta tulla ulos, kun joku mummo on jo kamppaamassa sua!"