Aamulla tentissä piti papereihin kirjoittaa päivämäärä: 23.5. Ensimmäinen osuma. Tentin jälkeen tarkistin kännykän, kuten tavan mukaan kuuluu, jos jollakin olisi vaikka sattunut olemaan asiaa. Puhelimessa oli muistutus: Karoliina 8. Toinen osuma. Kotona sähköpostia lukiessa satuin vilkaisemaan kalenterista tämän viikon kohtaa. Kolmas osuma ja tämä alus upposi.
Karoliina oli vain pieni pariviikkoinen karvapallo, kun kävimme hakemassa sen eräältä mummolan läheiseltä tilalta. Tilalla oli myös muutamia muita kaneja ja vuohi. Saattoi siellä olla muitakin eläimiä, mutta niihin en muista sen suuremmin kiinnittäneeni huomiota. Karoliinan äiti oli tavallinen parikiloinen maatiaiskani (näitä, joista sanotaan, etteivät ne ole mitään rotua ennemminkin kuin että ne olisivat sekarotuisia) ja Karoliinan isä oli pieni kääpiöluppakorvakani. Muistaakseni Karoliinalla oli samassa poikueessa syntyneitä siskoja yhdeksän ja veljiä yksi. Ihan varmaksi en menisi vannomaan, kun aikaa on jo kuitenkin kulunut sen verran.
Karoliina eli suurimman osan elämästään mummolassa, missä sen ehkä olikin parempi kuin pienessä häkissä kaupungissa. Ensimmäisenä kesänä Karoliinalla oli pieni häkki pihassa. Mummon keittiön ikkunasta oli siihen aivan suora näkymä. Mummolassa oli kyllä ennenkin ollut kaneja, mutta Karoliinassa oli heti alusta alkaen jotain aivan erityistä. Karoliinan ensimmäisestä kesästä minulla on niin vähän kunnon muistikuvia, että ihan harmittaa. Ensimmäisen talvensa Karoliina pääsikin sitten viettämään oikein kunnolla kaupungissa, kun toin Karoliinan kotiin. Vaikka häkki olikin melko lailla pienempi kuin ennen sai Karoliina silti jaloiteltua sen ulkopuolella. Kersantti Karoliina pisti myös samassa taloudessa asustelevat nuoret kissanalut ojennukseen. Ei tarvinnut tytön kuin kerran tömäyttää takajaloilla lattiaan, niin juoksivat kissarukat toiselle puolelle asuntoa. Jouluaattoaamuna puoli kuuden aikaan heräsin outoon tunteeseen. Aivan kuin joku olisi mielettömän lailla ravannut ympäri huonetta. Heräsin juuri viimeisellä hetkellä: Karoliina oli lattialla juuri hyppäämäisillään sängylle, pääni kohdalle. Yllätyksestä selvittyäni katsoin, että miten tämä oli voinut käydä –ja niinhän sinne häkin seinän metalliverkkoon oli syöty pupun mentävä aukko. Seuraavana kesänä Karoliina pääsi taas maalle raikkaaseen ulkoilmaan. Tällä kertaa häkkikin haki vertaistaan: eipä ollutkaan joka tytöllä neljän neliön maaseutuyksiötä. Seuraavana talvena Karoliina pääsi navettaan sisälle. Oli siinä välillä mennä maailman kirjat sekaisin, kun pienellä kanilla on yksin käytössään 2/3 koko navetasta ja lopun kolmanneksen jakoi viisi lammasta ja pässi keskenään. Karoliina kuitenkin tunsi nimensä: vähän aikaa, kun istuskeli heinillä ja jutteli, niin piankos ne viikset jostain pilkistivät. Myös seuraavat kesän ja talvenkin 23.12 saakka Karoliina vietti Launosissa mummon ilona ja riesana. Talvi 2001 jäikin sitten Karoliinalla viimeiseksi.
Sain kuulla uutiset Karoliinasta vasta joulun jälkeen, minulta ei oltu haluttu pilata joulua। Koko saman loppupäivän pystyin vain itkemään. Ikinä mikään fyysinen kipu ei ole sattunut niin paljoa, eikä varmasti koskaan tulekaan. Tuntui, ettei tuska helpottaisi koskaan. Vannoin, että koskaan ei puhuttaisi Karoliinasta poikkipuolista sanaa minun kuulleni, ainakaan ilman seurauksia… Ehkä kissat aistivat, että kaikki ei ollut ihan kohdallaan, koska varsinkin surun pahimpina alkuaikoina, sain niiltä yllättävänkin paljon lämpöä ja hellyyttä. Jos koskaan minulle oltaisi tultu seuraavanlaista väittämään, niin varmaan olisin tukkinut sanojan suun hänen omilla sukillansa, mutta olen jo huomannut, että näin se taitaa aika pitkälle mennäkin. On totta, että ajan myötä syvin suru vähitellen hellittää ja muuttuu jonkin ikäväntapaisen tunteen kautta vähitellen hiljaiseksi kaipaukseksi.
Karoliina oli vain pieni pariviikkoinen karvapallo, kun kävimme hakemassa sen eräältä mummolan läheiseltä tilalta. Tilalla oli myös muutamia muita kaneja ja vuohi. Saattoi siellä olla muitakin eläimiä, mutta niihin en muista sen suuremmin kiinnittäneeni huomiota. Karoliinan äiti oli tavallinen parikiloinen maatiaiskani (näitä, joista sanotaan, etteivät ne ole mitään rotua ennemminkin kuin että ne olisivat sekarotuisia) ja Karoliinan isä oli pieni kääpiöluppakorvakani. Muistaakseni Karoliinalla oli samassa poikueessa syntyneitä siskoja yhdeksän ja veljiä yksi. Ihan varmaksi en menisi vannomaan, kun aikaa on jo kuitenkin kulunut sen verran.
Karoliina eli suurimman osan elämästään mummolassa, missä sen ehkä olikin parempi kuin pienessä häkissä kaupungissa. Ensimmäisenä kesänä Karoliinalla oli pieni häkki pihassa. Mummon keittiön ikkunasta oli siihen aivan suora näkymä. Mummolassa oli kyllä ennenkin ollut kaneja, mutta Karoliinassa oli heti alusta alkaen jotain aivan erityistä. Karoliinan ensimmäisestä kesästä minulla on niin vähän kunnon muistikuvia, että ihan harmittaa. Ensimmäisen talvensa Karoliina pääsikin sitten viettämään oikein kunnolla kaupungissa, kun toin Karoliinan kotiin. Vaikka häkki olikin melko lailla pienempi kuin ennen sai Karoliina silti jaloiteltua sen ulkopuolella. Kersantti Karoliina pisti myös samassa taloudessa asustelevat nuoret kissanalut ojennukseen. Ei tarvinnut tytön kuin kerran tömäyttää takajaloilla lattiaan, niin juoksivat kissarukat toiselle puolelle asuntoa. Jouluaattoaamuna puoli kuuden aikaan heräsin outoon tunteeseen. Aivan kuin joku olisi mielettömän lailla ravannut ympäri huonetta. Heräsin juuri viimeisellä hetkellä: Karoliina oli lattialla juuri hyppäämäisillään sängylle, pääni kohdalle. Yllätyksestä selvittyäni katsoin, että miten tämä oli voinut käydä –ja niinhän sinne häkin seinän metalliverkkoon oli syöty pupun mentävä aukko. Seuraavana kesänä Karoliina pääsi taas maalle raikkaaseen ulkoilmaan. Tällä kertaa häkkikin haki vertaistaan: eipä ollutkaan joka tytöllä neljän neliön maaseutuyksiötä. Seuraavana talvena Karoliina pääsi navettaan sisälle. Oli siinä välillä mennä maailman kirjat sekaisin, kun pienellä kanilla on yksin käytössään 2/3 koko navetasta ja lopun kolmanneksen jakoi viisi lammasta ja pässi keskenään. Karoliina kuitenkin tunsi nimensä: vähän aikaa, kun istuskeli heinillä ja jutteli, niin piankos ne viikset jostain pilkistivät. Myös seuraavat kesän ja talvenkin 23.12 saakka Karoliina vietti Launosissa mummon ilona ja riesana. Talvi 2001 jäikin sitten Karoliinalla viimeiseksi.
Sain kuulla uutiset Karoliinasta vasta joulun jälkeen, minulta ei oltu haluttu pilata joulua। Koko saman loppupäivän pystyin vain itkemään. Ikinä mikään fyysinen kipu ei ole sattunut niin paljoa, eikä varmasti koskaan tulekaan. Tuntui, ettei tuska helpottaisi koskaan. Vannoin, että koskaan ei puhuttaisi Karoliinasta poikkipuolista sanaa minun kuulleni, ainakaan ilman seurauksia… Ehkä kissat aistivat, että kaikki ei ollut ihan kohdallaan, koska varsinkin surun pahimpina alkuaikoina, sain niiltä yllättävänkin paljon lämpöä ja hellyyttä. Jos koskaan minulle oltaisi tultu seuraavanlaista väittämään, niin varmaan olisin tukkinut sanojan suun hänen omilla sukillansa, mutta olen jo huomannut, että näin se taitaa aika pitkälle mennäkin. On totta, että ajan myötä syvin suru vähitellen hellittää ja muuttuu jonkin ikäväntapaisen tunteen kautta vähitellen hiljaiseksi kaipaukseksi.
Karoliina mummolassa ehkä noin puolivuotiaana.
Karoliina huoneessani vajaa vuoden vanhana.
2 kommenttia:
Kyyneleet valuivat, kun luin Karolinan tarinasi.
Luin juuri tekstisi,
mikä oli todella liikuttavan oikea.
MUTTA Mikki toinen näistä pelokkaista "nörteistä" pissasi juuri tänä aamuna, minun penkillä olleille vaattteille.Heräsin outoon ääneeen kello 5.aikaan ja kuinka ollakkaan Mikki poikahan se siellä olikin kaapimassa housujani ja paitaani penkillä.
Jäi Mikki niin sanotusti housut kintussa kiinni.
TV.Iskä
Lähetä kommentti